HUMANISMI SEURAKUNNISSAMME

Tämä tekstini saattaa olla kitkerän makuinen monen sitä makustelevan suussa. Uskon, että kielteisiä tunteita kuitenkin tarvitaan kasvuun, ne haastavat meitä ajattelemaan elämäämme uusista näkökulmista ja paljastavat meille sokeita kulmiamme.

Keskeisiä ongelmia joita näemme ympärillämme nykyään huolestuttavan paljon, ovat ihmisten ahdistuneisuus, masennus, uupumus ja moraalisesta rappiosta seuranneet ikävät asiat. Näihin on tarjottu useita lääkkeitä, enkä minäkään väitä tietäväni yhtä kattavaa ratkaisua aikamme haasteisiin. Kuitenkin kun taivutan itseäni katselemaan elämää Hengen valaiseman iankaikkisen Sanan kautta, alan entistä enemmän nähdä jotain. Alan ikään kuin hahmottaaa jonkinlaisia muotoja ympärillämme vyöryvästä sekavan oloisesta todellisuudesta, jossa maailmat ovat törmäyskurssilla.

Väitän, että aikamme humanistinen ajattelu on vääristänyt monella tapaa meidän teologiamme ja kristillisen maailmankuvamme. Jeesuksen itsensä uhraavaa asennetta ei monesti enää pidetä tavoiteltavana eikä ymmärretä esimerkkinä uskovalle. Kuitenkin tuollaisessa epäitsekkäässä elämänasenteessa on aina piilenyt menestyvän ja syvällisen kristillisyyden salaisuus. Nykyään kristittyjen elämä on monesti kuitenkin hätkähdyttävän pinnallista ja maailman arvojen sanelemaa.

En tiedä onko tämä kuvitelmaani vai totuuden aistimista, mutta luulen, että monien kritittyjen henkilökohtainen hartauselämä ja jumalanpalvelus on rappiolla. Henkilökohtaisella hartauselämällä tarkoitan säännöllistä ja päivittäistä itsensä ruokkimista Jumalan sanalla ja itsensä luovuttamista rukouksessa Jumalalle. Henkilökohtaisella jumalanpalveluksella tarkoitan Jumalan palvelemista paikallisseurakunnan kautta omilla lahjoilla. Toki suoritamme tietyssä mielessä jumalanpalvelustamme myös perhe- ja ystäväpiirimme sekä työmme yhteydessä... vai suoritammeko? Vai onko meistä tullut sellaisia kuin israelilaisista profeetta Haggain aikana, jolloin he näkivät tärkeämmäksi omien talojensa paneloinnin kauniiksi kuin raunioina olevan Jumalan huoneen rakentamisen? Enkä nyt puhu tästä pelkästään taloudellisessa valossa, kuten tämä kohta usein nähdään, vaan kaikenlaisena Jumalan huoneen, Jumalan valtakunnan rakentamisena. Siellä missä seurakunnat ovat kasvaneet ja menestyneet, Jumalan palveleminen on perinteisesti nähty hyvin tärkeänä osana uskovan elämään. On pidetty etuoikeutena mahdollisuutta kantaa kortensa kekoon yhteisen mission toteuttamiseksi. Se ei ole ollut taakka ja vastemielinen asia, uhka jaksamiselle kaiken arjen puurtamisen keskellä. Miksi se sitten nykyään niin monista meidänkin maassamme tuntuu siltä? Voisiko olla, että maailman pinnalliset arvot ovat pikkuhiljaa hiipineet meidänkin puseromme alle niin, että olemme ottaneet elämämme sisällöksi kaikenlaisia harrastuksia ja vapaa-ajan virikkeitä siinä määrin, ettei siinä enää ole oikeastaan tilaa Jumalalle ja hänen palvelemiselleen? Sitten saatamme perustella itsellemme kaiken tämän hemmottelun määrää sillä, että näin jaksamme paremmin, kun pidämme runsaasti huolta itsestämme. Ja pitäähän itsestä huolta pitää jotta jaksaa, mutta mitä tuo huolenpito Jumalan ihmisellä ennen kaikkea tulisi olla? Huolehdimmeko joskus enemmän lihamme kuin henkemme hyvinvoinnista?

On houkuttelevaa, mutta liian helppoa ajatella, että kaikella kristiliselle uskolle vieraalla kehityksellä joka ympärillämme vyöryy, ei olisi meihin mitään vaikutusta. Kuitenkin näen monien elävän ikään kuin suuressa tietoisuudessa kaikesta, ylpeinä omasta ymmärryksestä, mutta tosiasiassa vain omien lihan halujensa mukaan eläen. Haluan haastaa nyt jokaista ajattelemaan, "kenelle minä elän"? Raamatun mukaan - jos olemme aitoja kristittyjä - emme ole enää itsemme omia (1.Kor.6:19). Me kuulumme hänelle, joka on ostanut meidät kalliilla verellään. Ymmärrämmekö tämän? Paavali puhuu paljon lihan ja Hengen välisestä jännitteestä, jossa uskova joutuu tässä ajassa elämään. Näistä liha pyrkii saamaan meidät elämään itsellemme, kun taas Henki johdattaa meitä uhraamaan koko elämämme Jumalalle otolliseksi uhriksi. Kumpi sinussa on vahvempi, liha vai Henki, kumpi määrittää sinun arkeasi?

Huoleni kärki kohdistuu myös itseeni ajan lapsena ja pastorina. Voin myöntää taistelevani päivittäin sen kanssa mihin kiinnittää huomiota ja mihin ei, mitä rajata pois ja mitä ottaa lisää, mitä sallia ja mistä erottautua. Aikamme tarjoaa hurjan määrän mielenkiinnon kohteita minunlaiselleni herkästi kiinnostuvalle ja tiedonhaluiselle ihmiselle. Elämä täyttyy helposti ja hermot kiristyy, kun lapset eivät anna keskittyä taas johonkin uuteen puhelinsovellukseen. Joskus huomaan turtuneeni niin maallisten vaikutuksesta, että tarvitsen useiden päivien paaston ennen kuin henkeni alkaa taas herkistyä. Tämä herättää minussa suurta huolta; entä ne ketkä eivät ymmärrä lihan alle tukehtuvan henkensä hätähuutoa?! Entä ne ketkä eivät tiedä kuinka jälleen herkistää ja taivuttaa sydämensä Jumalan hallintavallan alle?! Siksi nyt kirjoitan.

Pastorina löydän itseni joskus tulkitsemasta Raamattua humanistisesta mielestäni käsin. Valitsen sieltä saarnoihini mukavia kohtia jotka eivät loukkaa humanistista kansaa kirkonpenkissä vaan silittelevät myötäkarvaa. Myönnän, että minun on vaikea puhua iankaikkisesta kadotuksesta tulijärvessä tai erottautumisesta yksinkertaiseen elämään maailman vähäosaisten tähden. On tarpeellista puhua Jumalan parantavasta rakkaudesta ja suunnattomasta armosta rikkinäisen sukupolven keskellä. Se on kuitenkin vain puolitotuus. Jumala on edelleen myös jotain mitä humanismi ei ole, jotain mikä ei aina tunnu mukavalta, jotain mikä haastaa eikä vain myötäile ja hyväksy. Jumala ei ole ihmisten muovattavissa. Hän ei yksinkertaisesti taivu pieniin muotteihimme. Hän on liian suuri ja liian pyhä! On oikein pelätä Häntä ja palvella aralla tunnolla (tämänkään kirjoittaminen ei ollut helppoa!) Jumalalla on vielä paljon tehtävää minussa ja taivutan itseäni sitä kohti, vaikka se tulee tarkoittamaan jatkuvaa vastavirtaan uimista ja oman lihan kurittamista. Miten on sinun laitasi?