Ananiaksen ja Safiran hämmentävässä kohtalossa Jumala ilmoitti meille mielipiteensä uskonnollisuudesta. He halusivat olla kuten jotkut hengelliset jotka olivat myyneet omaisuuteensa ja antaneet rahat seurakunnalle. He myös myivät kaiken, mutta eivät olleetkaan valmiita luopumaan kaikesta. He veivät vain osan apostoleille, mutta sanoivat, että toivat kaiken. He halusivat olla hengellisempiä kuin olivatkaan. He halusivat saada hengellisen ihmisen maineen, mutta eivät olleet valmiita maksamaan sen hintaa. Tämän tarinan kautta Jumala osoittaa meille, että Ananiaksen ja Safiran valitsema tie on kuoleman tie.
Uskonnollisuus on eri asia kuin aito usko. Tämän takia tahdomme tulla mielummin kutsutuiksi uskoviksi, kuin uskonnollisiksi. On ihan totta, että uskonnot aiheuttavat sotia ja kiristävät ilmapiiriä maailman poliittisessa kentässä. Uskonto on elävän uskon vaarallisin vihollinen, koska se on väärennös aidosta. Väärennöksen arvo eikä hedelmä ole kuitenkaan sama kuin aidon ja tämän paljastuessa monet menettävät uskon myös aitoon uskoon.
Jeesus sanoi fariseuksista, että he olivat valkeaksi kalkittuja hautoja. Ulkoapäin he pyrkivät parhaansa mukaan näyttämään pyhiltä ja hurskailta, mutta sisältä he olivat täynnä kuolemaa. Myös Paavali kuvasi kuinka lopun aikana monilla on "jumalisuuden ulkokuori", mutta he kieltävät sen voiman. Uskonnollisuudessa ei ole voimaa. Se luottaa ihmiseen eikä Jumalaan josta virtaa aito ja raikas, elämää muuttava voima!
Kun ihminen ei ole rehellinen itselleen vaan pyrkii olemaan jotain mitä ei ole, huono omatunto nakertaa hänet sisältä pikkuhiljaa ontoksi. Sen sijaan että yrittäisimme vain pitää ulkoisia uskonnollisia kulisseja pystyssä, voisimme keskittyä aidon uskon rakentumiseen sydämissämme. Heikkouden paljastumista ei kannata pelätä, aitous tuo siunauksen. Aito usko syntyy Jumalan sanasta, jota voimme tankata itseemme sydämen yksinkertaisuudella, siis lapsenmielisellä asenteella Jumalan edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti