TOIVOTTOMUUDEN PÄIVÄ

Kerran tuli vastaani päivä päivien joukossa, joka ei ollut kuitenkaan kuin normaalina pitämäni päivä. Tuosta päivästä puuttui jotain. Ja oli kuin talvisäällä olisi ikkuna unohtunut auki sisäisessä rakennuksessani, kylmä ilma kohmensi jalkoja. Puuttunut lämpö, tuo itsestään selvä turvan tuoja oli toivo. Se on jotain joka rakenteellisesti kuuluu hyvinvoivaan ihmisyyteen. Se on jotain joka tuo elämään meidän jokaisen tarvitseman merkityksen tunnun. Se on valo joka ei ole vain tunnelin päässä vaan myös ylläni ikään kuin taivaallisena, elämäniloa vapauttavana inspiraationa.

Kuinka sitten onnistuin hukkaamaan toivon? Se oli pitkälti oma vikani, johtui valinnoistani jotka johtivat elämän ympärilleen kietoneeseen päihderiippuvuuteen. Riippuvuus on kavala juoni, joka väittää antavansa, mutta varastaakin kaiken. Liian moni meistä on langennut helpon tyydytyksen ansaan. Kestävä onni vaatii yleensä kestävämpää vaivannäköä.

Myös persoonaltani saatan olla melankoliaan taipuvainen, aina en pimeässä löydä jumalallista inspiraatiota hyppysiini. Siksi Isä antoi minulle taskulampun ja kytki sen narulla ranteeseeni. Sen avulla löydän toivon, löydän lupaukset jotka puhuvat hyvää elämääni.

Jumalan Sana jota Henki valaisee, on melkoinen aarrearkku täynnä tänään toimivia lupauksia! Sieltä minäkin monien muiden lailla löysin toivon, mutta vasta kun lakkasin etsimästä sitä itse, nautinnonhaluista mieltäni seuraten. Minulle ojennettiin se ylhäältä sinä päivänä, jona kadotin itseni Kristukseen. Tämä sama on tarjolla sinullekin, joka tänään, syystä tai toisesta, elät pimeässä huoneessasi toivottomuuden päivää. Ylhäällä riittää aina toivoa meille kyyryselkäisille jaettavaksi, toivoa niin tähän päivään kuin ajan rajan toisellekin puolelle!

”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”(Jer.29:11).

(Tämä teksti on julkaistu myös kaupunkilehti Ankkurissa Ikkuna Elämään -palstalla 5.10.13)